Miehen vaatteet olivat likaiset ja iho auringonpolttama. Hän nuokkui tien laidassa oluttölkki kädessään. Tunsin sykkeeni nousevan. Oliko kyseessä juoppo vai narkkari? Uskaltaisinko mennä lähemmäs?

Olin jo ehdottamassa ystävälleni, että vaihtaisimme tien puolta, kun ystävä yllättäen kutsui miestä nimeltä. Nuokkuva pää nousi ja kasvoille levisi hymy. Kaksikko alkoi vaihtaa kuulumisia. ”Entinen työkaveri”, ystäväni kertoi, kun olimme jatkaneet matkaa. ”Joutui onnettomuuteen ja menetti työkykynsä. Elämä suistui raiteiltaan.”

Muistan yhä, kun hengailimme teini-ikäisinä kavereideni kanssa kotikaupunkimme keskustassa. Torin liepeillä oli penkki, johon paikallisilla alkoholisteilla oli tapana kokoontua. Kavereilleni nuo miehet olivat puliukkoja, joille ja joista saattoi sanoa mitä tahansa. Yksi miehistä oli isäni, mutta sitä en kertonut kenellekään.

Olisin tietysti halunnut

Olisin tietysti halunnut. Olihan isäni maailman hauskin tyyppi, joka osasi imitoida minkä tahansa eläimen ääntä. Hän oli työtään rakastava sairaanhoitaja, välittävä ystävä ja huomaavainen puoliso. Ennen kaikkea hän oli maailman paras isi, joka opetti minut soutamaan, ravustamaan ja tekemään pajunvitsoista jousipyssyjä.

Mutta en sanonut mitään. Vaikenin ja kuuntelin vitsejä puistokemisteistä. Pelkäsin kai leiman tarttuvan.

– Se on inhimillistä, kohtaavan päihdetyön asiantuntija Saila Flinck A-klinikkasäätiöstä lohduttaa.

Keskustelemme Flinckin kanssa siitä

Keskustelemme Flinckin kanssa siitä, että harvemmin kukaan syyttää syövän saamisesta ihmistä itseään, vaikka tutkitusti elämäntavat ja -valinnat vaikuttavat huomattavasti syöpäriskiin. Tuskin kenellekään kävisi mielessä naureskella hiuksensa menettäneelle syöpäsairaalle saati karttaa häntä. Miksi siis teemme niin, kun kyse on päihderiippuvuudesta?

Flinckin mukaan ajattelemme helposti, että riippuvuus on ihmisen oma valinta ja vika. Stigmalla on konkreettisia seurauksia: se sekä nostaa kynnystä hakea apua että vaikeuttaa hoitoon pääsyä. On siis väliä, miten päihderiippuvuutta sairastaviin ihmisiin suhtaudutaan ja miten heitä kohdellaan.

– Riittää, että kohtaa päihderiippuvuudesta kärsivän ihmisenä. Ei tarvitse paapoa tai sääliä, mutta ei väistääkään, Flinck sanoo.

– Tärkeintä on muistaa, että ihminen on muutakin kuin se, mitä päällepäin näkyy.

Jokaisella meistä on oma tarinamme. Osalla siitä näkyy päällepäin viimeisin luku, joka saattaa olla päihteiden värittämä. Siinä ei ole kaikki.