Suomalainen kansanperinne pääsee nyt esille kauhukirjoissa: ”Valtava aarrearkku”, sanoo kirjailija
Helsinkiläiskirjailija M.J. Höltän tuoretta kauhunovellikokoelmaa Luiden laulu ovat inspiroineet suomalainen kansanperinne ja kansangotiikka.
”Sinä näet lihan keinona mitata olemista, mutta oleminen ei tarvitse mittaa.” Eletään iloista 1920-lukua, joskin Helsingin Kruununhaassa tapahtuu vähemmän iloisia asioita. Kaupunginosaa vaivaavat oudot valoilmiöt, joiden yhteydessä kuuluu vertahyytäviä huutoja. Samaan aikaan läheisestä parantolasta katoaa mystisesti potilas, ja tapausta tutkiva komisario Eino Högfors huomaa joutuneensa keskelle kauhun syviä syövereitä.
Kaiken takana piilottelee suomalainen muinaisjumala Lempo, joka pystyy johdattelemaan ihmismielen toisiin, vaarallisin ja arvaamattomiin todellisuuksiin. Tällaisia visioita tarjoaa esikoiskirjailija M.J. Höltän Liekkihäntä, tähdenlento -novelli, joka löytyy äskettäin julkaistusta Luiden laulu -kirjasta (SKS).
– Käsittelen novellissa ajatusta siitä, mitkä ovat ihmisen tiedon ja aistihavainnon rajat ja mitä tapahtuu, kun ne ylittyvät – tai kun löytyy jokin asia, jota tiedolla tai aistihavainnolla ei voida enää selittää tai ymmärtää, Hölttä tarkentaa.
Liekkihäntä tähdenlento kuvastaa hyvin Luiden
Liekkihäntä, tähdenlento kuvastaa hyvin Luiden laulu -novellikokoelman punaista lankaa: Hölttä kauhoo tarinoihinsa suomalaisen kansanperinteen pelottavia puolia, mutta vie samalla yliluonnollisella kauhulla kuorrutettua traditiota uudelle tasolle.
– Kansanperinne on aivan valtava aarrearkku: myyttinen kudelma ja verkosto, jota kukaan ei omista. Kansanusko ja -perinne tarjoavat erinomaisen pelikentän kirjailijalle lähteä luomaan myös omia myyttejä, kuten itsekin olen tässä tehnyt.
Luiden laulussa lukijaa pelottelevat Lemmon lisäksi muun muassa ihtiriekko-haamu ja vedenhaltija Vetehinen, joka houkuttelee eläviä ihmisiä hukkumaan. Höltän mukaan suomalaisesta kansanperinteestä löytyy kauhuolentoja suorastaan ”pilvin pimein”.
Siellä on paljon erilaisia entiteettejä
– Siellä on paljon erilaisia entiteettejä, joita on yhdistetty myötä- ja vastoinkäymisiin. Olentoja on pelätty, lepytelty, palvottu ja pidetty hyvänä. Ihan kaikkia ei suinkaan ole pelätty, vaan joidenkin kanssa on opittu jopa elämään rinnakkain.
Tällainen rinnakkaiselo liittyy myös perinteiseen syysjuhlaan kekriin – suomalaisten halloweeniin – joka päätti satokauden ja jossa myös kunnioitettiin Kekri-jumalaa. Vanha kasvukausi päättyi, mutta koska uusi ei ollut vielä alkanut, oltiin jonkinlaisessa välitilassa.
– Kahden maailman, elävien ja kuolleiden, lähentyminen oli aiemmin aivan normaali ajatus. Kuolleet esi-isät tulivat katsomaan, miten jälkeläiset ovat hoitaneet taloa.
Se, mikä ei ennen ollut kauhua, on sitä nyt.
– Kun nykypäivänä kirjoittaa novellin kuolleen isoisän vierailusta sukulaistensa luona, kyse on kauhusta, ei niinkään suvun yhteenkuuluvuuden tunteesta, Hölttä pohtii.
